Icon Livigno Xtreme Triathlon

Kävelin yön pimeydessä mustaan alppijärveen odottamaan starttia. Hetken päästä jalat eivät yltäneet pohjaan ja kylmä vesi kirveli naamaa.

Klo 5:00 aamun starttiin oli vielä hetki aikaa. Kuu valaisi järven ympäröiviä vuoria, mutta uimalasien takaa oli vaikea erottaa edes muita uimareita, vaikka kaikilla oli punaisena heikosti loistava uintipoiju.

Koko kisaan osallistuminen oli ollut vaakalaudalla, sillä 10 päivää aikaisemmin olin sairastunut. Olo parani vähitellen päivä päivältä ja pääsin tekemään ensimmäisen lyhyen treenin ainoastaan kaksi päivää ennen kisaa. Sitä ennen vain kävely tuntui hyvältä. Onneksi se mahdollisti kisan korkeaan ilmanalaan sopeutumista, kun kävimme huoltotiimin kanssa parhaimmillaan 3000 metrissä kävelemässä. Tässä kisassa oma huoltotiimi oli pakollinen. Vanhemmat tulivat autokuskeiksi 200 km pyöräilyyn ja vaimo Jenny juoksun tukihenkilöksi maratonin viimeiselle 12 km matkalle vuoristo-olosuhteisiin.

Uinnin starttikomento tuli viimeinkin. Oli helpotus päästä uimaan, jotta kroppa pysyy liikkeestä lämpimänä. Uinti oli lyhennetty 3 kilometriin, koska veden lämpötila oli 12.5 astetta ja ilman lämpötila 5 astetta.

Jonkin aikaa uituani, muista uimareista ei ollut enää mitään merkkejä. Pysähdyin hetkeksi tarkkailemaan ympärilleni ja havaitsin useamman uimarin muutaman metrin säteellä minusta. Kaikki siis hyvin. Jatkoin uimista ja kaikkialla oli vain mustaa. Valaistu kääntöpoiju oli 1,5 km päässä minkä saavuttaminen tuntui pitkältä matkalta. Pimeässä tuntui katoavan ajan ja matkan taju. Matkalla eteen osui muutama ranteen paksuinen ajopuu, mitkä huomasin vasta törmätessä. Vahinkoja ei tullut ja matka jatkui. Uimalasien toinen linssi alkoi vuotaa, joten aloin pitämään yhtä silmää kiinni. Sillä ei ollut mitään vaikutusta uintiin, sillä en muutenkaan nähnyt mitään.

Pääsin lopulta rantaan ja vieläkin oli lähes täysin pimeää. Aikaa oli kulunut melkein 58 minuuttia, mikä oli aika paljon. 1805 metrissä uiminen on yllättävän raskasta, mutta epäilen matkan olleen hieman ylipitkä, sillä oma kelloni näytti tasan 3 km ja se on näyttänyt aina liian lyhyttä matkaa. GPS ei toimi kunnolla, kun kello on suurimman osan ajasta ranteessa veden alla.

Asuvalinta onnistui aika nappiin, sillä uidessa ei tullut liian kylmä. Märkkärin alla oli merinokerrasto. Lisäksi jalassa merinosukat ja neopreenisukat, käsissä neopreenihanskat. Päässä oli neopreenilakki, neopreenihuppu ja tavallinen uimalakki. Voitelin lisäksi naamaa vaseliinilla, joka myös eristää kylmyydeltä.

Kävelin rannalta kohti vaihtotelttaan. Jenny löysi minut tässä matkalla ja menimme vaihtamaan lämpimät pyörävaatteet päälle. T1 meni aikaa uskomattoman pitkät 17 minuuttia. Puin paksut talvivaatteet päälle, joita voi vähentää sitten kun alkaa lämpenemään pyöräillessä. Aikaa kului myös sähellykseen, kun kenkien päälle puettiin vaivalla tiukat lämpösuojat. Huomasin vaihtoteltasta poistuessa kylmän ilman osuessa reisiin, että softshell-housut oli unohtunut pukea. Sitten vain kengät lämpösuojineen pois jalasta housujen pukemisen ajaksi.

T1:stä poistuessa aurinko oli noussut juuri sen verran, että pyörän valolle ei ollut tarvetta. Alppimaisemat olivat välittömästi mahtavat. Pyöräily tuntui yllättävän kankealta ja väsyneeltä ensimmäisen tunnin ajan. Sitten kroppa alkoi heräämään ja toipumaan uinnista. Pyörä alkoi kulkea niin kuin pitääkin, mutta pidin tehot kurissa menohaluista huolimatta, sillä matka olisi pitkä.

Pysähdyin huoltoautolle vaihtamaan vaatteita ja tankkaamaan evästä aina tarpeen mukaan. Söin alusta lähtien niin paljon hiilareita kuin vatsa veti. Mukana oli urheilujuoman lisäksi tuhtia hiilarijuomaa, suolakurkkusämpylöitä, riisipuuroa, keksejä, hedelmäkarkkeja, kokista, redbullia, kofeiini- ja suolatabletteja.

Reitti poikkesi matkalla Sveitsin puolelle ja serpentiiniteitä laskiessa 4 tonnisen Bernina-vuoren lumihuippu näkyi hienosti.

Reitti oli käytännössä lähes pelkkää ylä- tai alamäkeä. Suurimmaksi osaksi ylämäet olivat tiukkoja serpentiininousuja ja alamäet vähän loivempia ja pidempiä, joissa sai hyvin huilattua vauhdin hurmassa. Huippunopeus 76 km/h tuli melkein huomaamatta.

130 km pyöräilyn jälkeen alkoi jättiläismäisen Passo Stelvion valloitus. Yli 1800 m yhtämittaista nousua 2757 m korkeuteen merenpinnan yläpuolelle. Euroopan toisiksi korkein asfaltoitu vuoren ylitys. Nousun ensimmäinen puolikas meni pirteästi loivahkoa tietä nousten. Sitten tie jyrkkeni ja alkoi 48 neulansilmää, jotka kaikki oli numeroitu.
Alppivuorien maisemat olivat niin epätodellisen hienoja, että välillä oikein nauratti. 2300 m korkeudessa ohut ilma alkoi selvästi jo hidastamaan pyöräilyä. Pysähdyin parissa kohtaa ottamaan pientä lepoa, kun tien jyrkkyys oli jatkuvasti 12-14%. Pääsin lopulta ylös asti, kun tajusin hengittää hieman hyperventiloiden ja toivoen nostavani veren happisaturaatiota.

Sitten 20 km hurjaa laskettelua alamäkeen ennen viimeistä nousua. Tämä 951 m mäki alkoi jo tuntumaan kropassa. Huippu oli lähes 2300 m korkeudessa merenpinnasta, joten ohut ilmakin hidasti vauhtia. Nyt olo oli jo väsynyt, eikä kauheasti enää hymyilyttänyt. Vedin mäen ylös aerotangoilta, sillä tästä asennosta löytyi vielä tuoreempia lihaksia kampien pyörittämiseen.

Huipun saavuttaminen oli helpotus. Enää yksi pieni laskettelu 2000 metriin T2:seen. Pyöräilyyn oli kulunut aikaa yllättävän paljon ja kilpailun aikarajat alkoivat jo vähän stressaamaan. 11 tunnin pyöräilyn jälkeen kello oli jo 17:30.

Jenny oli vastassa T2:sessa antamassa juoksutarvikkeita. Seuraava etappi T3 olisi 29,5 km juoksun kohdalla, josta Jenny tulisi mukaan saattajaksi. T3:sta pitäisi lähteä ennen klo 21:00 cut-off aikaa. Juoksu lähti heti kulkemaan alamäkeen juuri niin hienosti, kuin vain olin voinut haaveilla. Lantio eteen ja play-napista juoksu päälle. Asfaltti muuttui helpoksi vuoristopoluksi, jota oli hauska juosta maantiekisakengilläkin.

Alusta vaihteli asfaltin, hiekkatien ja vuoristopolkujen välillä. Kokonaisnousua maratonilla olisi noin 1500 metriä. Ohitin paljon muita kilpailijoita, joista useimmat kävelivät. Reitti oli välillä niin jyrkkää mäkeä, että minunkin piti kävellä. Alamäkiä oli taas kiva rullailla hyvällä vauhdilla.

Väsymys alkoi vähitellen painamaan ja reitin kauimmainen piste 20,5 km tuntui lähestyvän viipyilevästi. Saavutin lopulta tämän pisteen ja siellä olikin paikallisten äänekkäät kannustusbileet piristämässä.

Ilta alkoi vähitellen hämärtyä. Reitti muuttui viimeiselle 3,5 km matkalle ennen T3:sta erittäin jyrkäksi vuoripoluksi. Jouduin kävelemään tästä matkasta suurimman osan. Olin juossut ensimmäiset 26 km puoleentoista tuntiin ja olin hyvin vielä aikataulussa ennen cut-off aikaa, joten kävelyyn oli hyvin aikaa.

Jatkuvat ylä- ja alamäet olivat hakanneet reisilihakset aika kipeiksi. Ylämäet sujuivat ihan hyvin, mutta alamäet tuottivat vaikeuksia. Ilta alkoi hämärtymään ja väsymys alkoi toden teolla painaa. Energiageelit ja neste imeytyivät myös huonosti, joten niiden käyttö piti vähentää.

Saavuin lopulta 29,5 km kohdalla sijaitsevaan T3:seen. Olo oli jo hyvin uupunut ja tunteet nousivat pintaan. Olin jo todella pitkällä ja takana oli pitkä päivä.

Tästä eteenpäin mukana piti olla juoksureppu, joka sisältää tiettyjä tarvikkeita mm. lämpimiä vaatteita, että urheilijat voidaan päästää pimeään vuorenrinteeseen. Istuin penkille tekemään huoltoa ja varusteiden vaihtoa Jennyn avustuksella, ennen vuorelle lähtöä. Huomasin olon olevan todella uupunut. Päässä pyöri ja en ollut enää kunnolla tajuissani. Vaihdoin polkujuoksukengät jalkaan ja Jenny kaivoi tavaroita juoksurepun taskuistani, sillä en enää itse kyennyt käyttämään niitä.

Pääsimme lopulta T3:sta jatkamaan matkaa klo 20:55 eli juuri ennen cut-off aikaa. Matkaa olisi enää 12 kilometriä, joten ehtisimme klo 01:00 sulkeutuvaan maaliin kävelemällä.

Reitti kulki ensimmäiset 3 kilometriä tasaista asfalttia kaupungin läpi, jossa oli jatkuvasti kannustajia piristämässä matkaa. Kävely tuntui uuvuttavalta, mutta se oli vielä jotenkin siedettävää. Reitti kääntyi ylämäkeen ja edessä oli 200 m nousu suoraan jyrkkää alppiniittyä ylös. Pimeässä ei tosin nähnyt kovin pitkälle otsalampun varassa. Ylämäessä kipeytyneisiin reisilihaksiin sattui pahasti, mutta se ei kuitenkaan estänyt etenemistä. Kokonaisvaltainen olo tuntui todella pahalta ja hyvin pian eteneminen oli mahdotonta. Makasin hetken aikaa rinteessä ja yritin taas edetä hyvin hitaasti, mutta ei onnistunut. Kropalle oli tullut stoppi. Pääkoppa oli myös äärirajoilla, joten tässä kohtaa realisoitui, että vuoren huipulle ei tultaisi pääsemään maaliin.

Jenny soitti kisajärjestäjälle tilanteesta ja selvisi, että voisimme tulla alempaan maaliin T3:seen. Kisareittiä pitäisi kuitenkin jatkaa viimeisen risteyksen kohdalle, josta on käännös ylös vuorelle varsinaiseen maaliin (750 nousumetriä) tai alas maaliin (200 laskumetriä). Kisassa oli kaksi maalia siitäkin syystä, että olosuhteet voivat estää vuorelle nousun, mutta alempi maali toimi myös lohdutuspalkintona. Johonkin maalin oli nyt vain päästävä.

Jäimme joksikin aikaa jumiin rinteeseen ja matka jatkui lopulta äärimmäisen hitaasti. Oli lohduttavaa nähdä muitakin kisaajia makaamassa rinteessä ottamassa lepoa. Polun varrella kuului pusikoiden takaa kilkatusta, kun alppilehmien kellot kilisivät märehtimisen tahtiin.
Lopulta oksensin ja se helpotti vähän oloa. Kävelyvauhti parani niin, että oli toivoa päästä edes joskus perille. Jalat raahasivat askel kerrallaan luovuttanutta ja puolitajutonta ruumista eteenpäin. Viimeiseen 5 kilometriin kului aikaa 2 tuntia ja 10 minuuttia.

En osannut millään tavalla kuvitella etukäteen, mitä maalilinjan ylittäminen tosiasiassa vaatisi, tai antaisi. Keho ja mieli oli poltettu loppuun kauan ennen maalia eikä juuri mitään ollut jäljellä sinne saapuessa.

Kokonaisaikani oli 18,5 tuntia. 252 osallistujasta ylempään maaliin pääsi 92 urheilijaa ja alempaan maaliin 40. Eli vain noin puolet osallistujista pääsi maaliin.

Voimakasta kisakokemusta ei voi sanoin kuvailla. Nyt kun miettii viimeisen 12 vuoden ajalta kaikkia kisoissa, treeneissä ja oheistoiminnassa kokemaani, tuntuu kuin olisin elänyt jo kokonaisen elämän.